Chapter 2 No.2

Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pient? lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mit??n tiet?nyt. Entisi? koulutoveria en h?itteni j?lkeen en?? ollut tavannut. Monasti heit? itsekseni muistelin ja ajattelin, ett? pit?isip? joskus kirjoittaa edes Fannylle, h?nelt? ehk? saisi tiet?? jotain toisistakin. Mutta se j?i j??mist??n, en tullut kirjoittaneeksi.

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kes?loma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja soittokuntia l?helt? ja kaukaa sek? muita ihmisi? lukuisat m??r?t joka haaralta maata.

Min?kin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sill? toisen meist? kumminkin t?ytyi aina olla kotona lasten luona. T?ytyip? v?list? molempienkin.

My?h?senlaiseen p??sin juhlan ensimm?isen? p?iv?n? kent?lle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheri?t k?ynn?kset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiell? kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielest?ni. Ja mit? enemm?n laulukentt?? l?henin, sit? valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat s?velet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mit? herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, j?rvi kimalteli, puut olivat t?ydess? lehdess? ja pilvet?n taivas kaareutui tumman sinisen? yl?s korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisi? riensi ohitseni; he olivat my?h?styneet samoin kuin min?.

Torvisoiton s?estyksell? laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kentt?? oli t?p?t?ynn??n laulu- ja soittokuntien j?seni?, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen k??riin. Voimakas ??nivirta aaltoili yli ??rett?m?n ihmispaljouden. Min? pys?hdyin kuuntelemaan, ja syd?mmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin.

Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleis?ss? ilmestyi v?h?n liikett?, vaikka useimmat j?iv?t istumaan paikoilleen.

Katselin ymp?rilleni, vaan en n?hnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vaan kaikkialla.

Silm?ni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyiv?t vihdoin er??sen naiseen, joka seisoi syrj?ss?, hiukan loitompana, pari, kolme herraa ymp?rill??n, n?ht?v?sti h?nen ihailijoitaan.

H?n ehdottomasti eroittui kaikista muista, sek? n?k?ns?, ryhtins? ett? pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ymp?ri vartaloa, jonka komeutta se ainoastaan verhosi, ei peitt?nyt. Tuo keve?, sirotekoinen hattu pitkine, taaksep?in antaantuvine t?yht?ineen istui huolettomasti p??ss? ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. Stiilinen h?n oli kiireest? kantap??h?n, seisoessaan siin? suorana ja arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla h?n kallisti p??t??n taakse, noissa kohotetuissa olkap?iss? ja koko h?nen asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyytt? ja ylpeytt?. En voinut olla h?nt? ihmettelem?tt? ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta p??llens? t?ksi p?iv?ksi, mutta heist? liian selv??n n?kyi, ett? olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsens? siin? hiukan vieraiksi. H?n siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, ett? heti huomasi kuinka kotiutunut h?n siin? oli.

-Kukahan lienee tuo nainen? Onko h?n suomalainen? kysyin itselt?ni.

Ja siihen johtop??t?kseen tulin, ett? jos h?n olikin suomalainen, niin ei h?n ainakaan ollut meik?l?isi?, keskis??dyn naisia, vaan luultavasti sitten joku ylh?isimmist? piireist?, joka sen ohessa paljon oli oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli h?n eksynyt t?nne? Eiv?th?n senlaiset tavallisesti ota osaa meid?n kansallisiin juhliimme. Mitenk? ja mist? syyst? on t?m? antanut itsens? niin alas? Vai olisiko h?n jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi mielenlaadultaan kuin muut h?nen vertaisensa?

Koetin lukea vastausta kysymyksiini h?nen kasvoistaan, vaan en p??ssyt selville. H?n nauroi ja puheli, ei n?ytt?nyt suuresti v?litt?v?n laulusta, joka taaskin oli alkanut.

?lysin, ett? minunkin huomioni tahtoi k??nty? h?neen niin, etten oikein tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja v?istyin l?hemm?ksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli l?mmin, is?nmaallinen ja innostuttava. Eip? aikaakaan, niin ?skeinen kaunottareni jo t?ydellisesti haihtui mielest?ni. Olin pelkk?n? korvana ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleis?n kaikuvaan "el?k??n" huutoon is?nmaalle. Enk? liene n?ytt?nyt hiukan koomilliselta, sill? min? viuhdoin k?sivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin jaksoin, en muistanut ensink??n, ettei se ollut naisellista eik? esteetillist?. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ??neni sortunut k?he?ksi, kun yhdeks?s ja viimeinen "el?k??n" oli kajahtanut.

Kuulin samassa, kuinka joku selk?ni takana lausui nime?ni.

K??nnyin p?in ja olin v?h?ll? py?rty? h?mm?styksest?. Siin?h?n tuo komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua s?ik?htynytt? poloista.

-Tunnetko minua, Liisi?

Otin askeleen tai pari taaksep?in.

-En ikip?ivin? min? sinua tunne-arvelin mieless?ni.

Mutta samalla minulle selveni.

-Agnes!

H?n ojensi k?tens? ja min? tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata.

H?n oli niin ylev?, niin arvokas ja hieno, min? taas kuin mik?h?n tallukka h?nen rinnallaan. Ei viel? ikip?ivin? ollut oma mit?tt?myyteni niin silmiin pist?v? ja niin kiusallinen kuin sill? hetkell?. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen p??ss?.

Koetin rohkaista mielt?ni.

-Sep? kovasti hauskaa…. En yritt?nyt tuntea…. Milloin sin? olet tullut?

Kuinka h?n mahtaa pit?? minua tyhm?n kankeana ja p?ll?m?isen?, ajattelin sen ohessa itsekseni.

Eik? h?n sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenik??n hymyili vaan ja katseli.

-Sin? varmaan heti tunsit minut? sanoin viel? puheen jatkoksi.

-Heti, h?n vastasi, heti, kun vaan n?in.

Mit? ihmett? h?n niin hymyili? Vai oliko se h?nen tapansa? Aloin tuntea itseni yh? enemm?n vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa h?nen sit? huomata.

-Tiesit kai minun t??ll? asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.

-Olisin tuntenut sinut miss? hyv?ns?, varsinkin, jos olisin n?hnyt sinut noin innoissasi kuin ?sken.

-Niin … vai niin…. Olin hirve?sti h?mill?ni, sill? nyt ymm?rsin jo, miksi h?n oli naurussa suin.

-Sin? olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.

-Niin-tietysti sama-miksik?s olisin muuttunut? sopertelin siin? puolustuksekseni.

-Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sin?.

Min? loin silm?ni h?neen ja ??neni oli hiukan varmempi entisest??n kun kysyin:

-Etk? sin?, Agnes, sitten ollenkaan innostunut ?sken?

-Innostunut? Mist??

-Rakkaudesta is?nmaahan.

-Jonkako her?tti tuo puhe?

H?n nauroi ??neen.

-Ei, min? en todella innostunut siit?, en v?h??k??n.

-Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?

H?n kohautti olkap?it??n, kasvoissa ilmeni osaksi s??liv??, osaksi ivallista ylenkatsetta.

-Lapsellista….

-Sin? ehk? et innostu helposti mist??n?

-En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkk?? naivisuutta.

J?in sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimm?t tunteeni-pelkk?? naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?

K??nsin silm?ni pois. Minua sek? harmitti ett? h?vetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut h?nt? vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinh?n entisest??n, ett? Agnes jo koulussakin oli minua etev?mpi ja ?lykk??mpi, mit? sitten nyt, kun h?n oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli h?n saanut edisty? ja laajentaa n?k?piiri??n, sill? v?lin kuin min? elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja j?in auttamattomasti j?ljelle.

Agnes keskeytti mietteeni.

-Sin? kuulut olevan naimisissa? h?n kysyi.

-Olen.

-Mik? sinun nimesi nyt onkaan? Liisi-?

-Reijola.

-Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on-?

-Asijoitsia.

-Niin, niin-olenhan sen kuullut. Min? en ole muuttanut nime?. Olen yh? edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta?

-Kolme.

-Ooh! Poikiako ovat vai tytt?j??

-Kaksi tytt??, yksi poika. Antti on vanhin, h?n on jo t?ytt?nyt nelj? vuotta. Et usko, kuinka h?n on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehd? kuin selvitt??-

Mieleni kerrassa virkistyi, kun p??sin puhumaan lapsista.

-Anttiko h?nen on nimens?! Miksi juuri Antti?

-Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.

-Ahaa,-ymm?rr?n, nimi t?ytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tyt?t? Heist? toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?

-Etp?s nyt arvannut oikein, nauroin min?, vaikka kyll? hoksasin pilkallisuuden h?nen sanoissaan. Vanhempi tytt?ni on Aino ja nuorempi Lyyli. H?n on vasta seitsem?n kuukauden, mutta osaa jo sanoa "is?" ja "?iti"-ei ihan selv??n viel?, vaan sinne p?in kumminkin: "it?", "??t?" siit? tulee-mutta "pullaa" h?n jo lausuu aivan puhtaasti.

Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.

-Tietysti sin? tulet k?ym??n luonani? kysyin.

-Kyll?.

-Sep? hauskaa. Milloinka sinulle sopii?

-Milloin hyv?ns?. T?n? iltana, vaikka.

-Tervetuloa!

Joku naisk??ri esiintyi lavalla, k??nnyin sit? kuuntelemaan. Mielest?ni he lauloivat erinomaisesti ja min? innostuin paukuttamaan k?si?ni niinkuin muutkin.

-Eiv?tk?s laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin h?nen luokseen, sill? huomaamattani olin taaskin v?istynyt muutamia askeleita lavaa kohti.

-Eiv?tk?s laulaneet mainiosti?

-Mainiosti?

H?n kohautti olkap?it??n, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli p??t??n.

-Oletko sin? milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pid?t mainiona?

-Niin, vaan-, noloudessani en oikein tiennyt mit? sanoa-lauloivathan ne mielest?ni puhtaasti ja reippaasti.

-Min? puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat ??net oikein viilt?v?t korviani.

Mit?p?s osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin h?nen kylm? v?linpit?m?tt?myytens? ja se halveksiva tapa, jolla h?n kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, ett? siihen ehk? oli luonnollinen syy. H?n oli tottunut n?kem??n ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mik??n t??ll? kest?nyt vertailua. Saattoipa h?nell? silti olla rakkautta is?nmaahan ja kansalaisiinsa, mit? varten h?n t?nne muuten olisi tullut?

Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin n?in keskustelevan, olivat j??neet loitommaksi, luultavasti siin? tarkoituksessa, ett? rauhassa saisimme puhella. Mutta min? ymm?rsin, ett? he ik?v?ll? odottivat, milloin taaskin p??sisiv?t h?nen seuraansa. Sanoin sen vuoksi j??hyv?iset, varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika l?hte? kotiin. Neuvoin asuntoni ja vakuutin viel? viimeiseksi, ettei h?n vaan unohtaisi lupaustaan.