Chapter 3 No.3

Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire p?iv?llist? valmistamaan. Sieppasin pois juhlapuvun p??lt?ni ja laitoin itseni jokap?iv?iseen asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinh?n viel? muuttaa sitten illaksi, arvelin, sill? t?ss? v?h?n haalistuneessa, vanhassa pumpulileningiss?ni en toki olisi tahtonut Agnesille n?ytt??nty?.

Iltap?iv?ll? oli Marin vuoro menn? juhlaan. Toivoin, ett? h?n sielt? kyll? joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siin? meni aikaa, ennenkuin h?n oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, ky?kin lakaistuksi ja itsens? viimein puetuksi. Katsoin kelloa v?h?n v?li? ja aloin jo tuskastua, sill? pelk?sin, ett? h?nelt? t?ll? tavoin menisi koko ilta kent?ll? ja mik? minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan kauhistuisi, jos n?kisi minut n?in sidottuna.

Viimein Mari sitten kumminkin p??si l?htem??n ja min? j?in yksin kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yht? haavaa, mutta sit? olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siit? mill?nik??n, vaikka Lyyli oikein koetteli k?rsiv?llisyytt?ni ?reydell??n.

En ymm?rt?nyt, mik? lasta vaivasi, ei h?nelle kelvannut leikkikalut, ei h?n v?litt?nyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mist??n. KanniskeIin h?nt? ymp?ri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, n?ytin hevosia kadulla ja koetin viihdytell? jos jollakin tavalla. Ei apua, h?n vaan juonitteli.

P??lle p??tteeksi toisetkin siell? riiteliv?t kesken??n ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ry?st?nyt Ainolta pienen tiukukellon, eik? tahtonut mill??n antaa sit? pois. Min? sen otin v?kisten h?nen k?dest??n, vaan siit? h?n parkumaan ja Lyyli taas s?ik?hdyksest? alkoi huutaa kahta kauheammin. Ty?nsin Antin ky?kkiin ja suljin oven. Enk? ollut kuulevinani, vaikka h?n siell? ?yski ja potki lattiata kiukuissaan.

Minulla olikin t?ysi ty? Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain h?net nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei h?n kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mit? poika toimitteli ky?kiss?, sill? h?n oli herennyt siell? yht?kki? ep?ilt?v?n hiljaiseksi.

Ja enk?s arvannut! Pahan teossa h?n tietysti oli. L??r?ili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sek? vaatteensa ett? k?tens? ja silm?ns? sen siivoisiksi, ett? oikein hirvitti katsoa. Jouduin ep?toivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, nelj? vuotta t?ytt?nyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeytt? ja vallattomuutta h?nelt?. Otin poikaa tukasta, mutta siit?k?s h?n parahti huutamaan, niin ett? korvat olivat haljeta. Ja samaan h?t??n kuulin jo Lyylinkin ??nen viereisest? huoneesta. Min? sinne hyv?? kyyti?. N?in Ainon seisovan k?tkyen vieress? ja painelevan h?nen poskeaan sormella.

-Ainoko her?tti Lyylin? kysyin.

-Aino hej?tti, kuului soperteleva vastaus.

-Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei ?iti pid?k??n Ainoa hyv?n?.

H?n pani suunsa v??r??n ja katsoi silm?t suurina minuun, ett? oliko se nyt t?ytt? totta.

-Niin, miksi Aino her?tti Lyylin? Ei ?iti huoli semmoisesta tyt?st?.

-????-????-

Sen siit? sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme t?ytt? kurkkua.

-Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, ?iti antaa vitsaa, ellet herki? itkem?st?. N?hk??s, Lyyli raukka oikein s?ikkyy teid?n kirkumistanne. Voi, elk?? nyt, hyv?t lapset-!

Jo hyr?hdin itsekin itkem??n. Enk? kuullut, ett? etehisen ovi k?vi, en liioin huomannut, ett? salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksell?.

-Agnes!

-Hyv?? iltaa!

Min? pyyhin silmi?ni ja koetin tointua.

-Suo anteeksi, Agnes hyv?. Olen t?ll? haavaa yksin?ni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa.

-Kyll?-el? anna h?irit? itse?si mill??n muotoa.

H?n vet??ntyi takaisin. Lapset olivat ?llistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sill? tavoin hiukkaisen lomaa.

Katsahdin ymp?rilleni ja kauhistuin. Siin? seisoi Antti mustana porosta ja m?rk?n?, Ainon lelut olivat ymp?ri kammaria ja Lyylin likaiset rievut my?skin esill?, kun en ?sken ehtinyt niit? korjata. Kaiken lis?ksi olivat viel? vet?neet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ik?v?ss? ep?j?rjestyksess?, ja lapset sen n?k?isi?! P?iv?n kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eiv?t olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.

Ent? min? itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyll? olin korea!

Silm?t turvoksissa, otsa hiess?, hiukset hassallaan ja leninki-?

Agnesilla tuskin lienee ik?n??n ollut pumpulileninki? p??ll? saati

t?nlaista vanhaa, ulospesty?!

Mit? mahtoi h?n ajatella minusta? Ja mit? kodistani ylip??t??n? Siell? h?nell? oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetell?. Tietysti h?nen silmi??n loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, h?n, joka oli tottunut n?kem??n hienon maailman rikkautta ja loistavaa ylellisyytt?.

En ymm?rt?nyt mit? tehd?. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut ulkona, ei h?n sielt? viel? hetik??n palaisi. Lyyli? t?ytyi pit?? syliss?, h?n parahti heti itkem??n, kun koetin laskea pois k?sist?ni. En p??ssyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.

Ja taaskin he siin? alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heit? viihdytell?.

-Elk??, hyv?t lapset, itkek?, vieras t?ti kuulee. Olkaa kiltti?, ?iti antaa sokuria.

Mieheni oli tosin kiven kovaan kielt?nyt sokurin antamisen, mutta sit?k?s siin? h?diss?ni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa heille sokuripalasia, kun h?n ky?kin kautta tuli kotiin.

-Joko sin? taas annat heille sokuria? h?n heti alkoi nuhdella.

-Niin-kun itkev?t, sopertelin min? puolustuksekseni.

-Itkev?t? Eik? sit? muulla keinoin voi est???

H?n v??nsi sokurit pois heid?n k?sist??n, mutta, ah voi, mik? el?m? siit? nousi! Kolmi??ninen huuto semmoinen, ett? olisi luullut henke? v?hint?in viet?v?n.

-Hiljaa, hiljaa, hyv?t lapset, voi, Antti, mene sis??n sin? pit?m??n seuraa Agnesille, joka on siell? yksin??n salissa. Antti, etk?s herki?, suuri poika ja Aino samoin, ?iti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, el? itke pienein, el?-mene nyt sis??n, Antti, pian, min? olen ihan hukassa-

N?in puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyli? k?sivarsillani. Antti seisoi viel? siin?, h?n ei oikein tajunnut.

-Mit?-? Onko Agnes-onko neiti Werther jo tullut.

-On, on,-mene pian. En tied?, mik? minut pelastaa, Marikin on ulkona.

-Ja lapset tuommoisina-? Kuinka taivaan nimess? sin? olet n?in hullusti asettanut?

-Niin, no-mene nyt, Antti kulta, el? kysele.

H?n menikin, mutta n?ytti tyytym?tt?m?lt?. Eih?n t?m? hauskaa ollut minustakaan, k?sivarret olivat katketa raskasta tytt?? hyssytelless?ni ja mieleni oli hirve?sti paha siit?, ett? Agnesin piti sattua juuri t?t? surkeutta n?kem??n. Ei h?n ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata k?sityst? el?m?st?ni ja kotioloistani, niinkuin h?n tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokap?iv?isyytt?,-mit? sitten nyt! Ja Antin tyytym?t?n katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.

-Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!

-Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, ett? siin? min? hetken? hyv?ns? sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pit?isi miehenk??n vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin h?nell? on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.

-Hiljaa, Antti, el? edes noin pahalla ??nell? kiru.

-Mutta Antin olisi juuri pit?nyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin h?n olisi n?hnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kest?nyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edess?.

N?in yltyiv?t ajatukset p??ss?ni sill? v?lin kuin viihdyttelin pienint? syliss?ni ja koetin sanoilla hillit? toisten huutoa. Ja siihen p??t?kseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa ty?lleni, viel? v?hemmin, ett? h?n milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas.

Eik? kuulunut sit? Mariitakaan. Nyt h?n oli jo viipynyt l?hes kaksi tuntia. Hermoni ?rtyiv?t, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni p?ihin saakka.

Mit? tehd?-?

?kki? iski p??h?ni neuvo. Olihan minulla hyv? naapuri, rouva Hartman, joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.

Varoitin viel? viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.

Antti ?llistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun menev?n vitsaa hakemaan.

Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin h?nelle, miss? pulassa olin, ja heti oli h?n valmis tulemaan avukseni.

Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja min? p??sin muuttamaan toisia vaatteita Antille sek? ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin p??lleni.

Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eiv?t ehk? minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan sinne nyt p??sin.

Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat k??nt?? huomionsa leikkikaluihin, Mari palasi kotiin. P??sin siit? taaskin selvenem??n onneksi ja tulin samassa paremmalle tuulelle.

Olin valmis menem??n sis??n ja pyysin rouva Hartmania sinne my?skin, sill? Mari jo otti Lyylin huostaansa.

Mutta h?n kielt?ytyi.

-En min? tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, h?n sanoi ja l?ksi pois.

Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, kun sis??n tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.

Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siin? yhtyiv?t useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli s?velten s?vel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille.

Antti vastusti h?nt?. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eik? se ollut mik??n onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrj?ht?nyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelk?lle effektille, ilman l?mp??, ilman sis?lt??, aarian koko merkitys oli siin?, ett? laulajat p??sev?t n?ytt?m??n kurkkunsa kyky? ja kest?vyytt?. Saattaa joskus ep?m??r?isesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei j?rkeen, eik? se liioin ylent?nyt mielt?, ei jalostanut henke?. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sill? tosi-taiteen t?ytyy tyydytt?? koko olemustamme.

-Ja runoutta, sanoitte?-Antti alkoi oikein kiivastua.-Voiko tosiaan v?itt??, ett? nuo mit?tt?m?t, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?

-Armoa, armoa, keskeytti h?nt? Agnes nauraen, te olette aivan julma!

-No niin, min? tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mit??n juurta, koska silt? puuttuu kokonaan kansallinen pohja.

-Mutta jos te olettekin leppym?t?n entiselle oopperalle, niin t?ytyy teid?n kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siin? on voimaa, el?m??, passioonia-

-Ja onko siin? mit??n uutta-?

-Kuinka te voitte kysy?! Eik? siin? ole kaikki se uutuus, mik? nykyisess? vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinn?iss?? Demokraattina teid?n ainakin pit?isi olla siihen innostunut.

-Demokraattina juuri min? en olekaan tyytyv?inen, ennenkuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, miss? aaria nyt on.

Agnes nauroi.

-Oikeinko te puhutte t?ytt? totta?

-Tietysti.

Ja Antti n?ytti niin vakavalta, ettei siit? ollut ep?ilemist?k??n.

-Ettek? my?skin lis??: suomalainen kansanlaulu?

-Suomalainen muiden rinnalla.

-Sanokaa: ensimm?isen?, yksin tein.

-Kenties ensimm?isen?. Suomalainen s?veltaide ei viel? ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!

Antin tuumat n?yttiv?t huvittavan Agnesia erinomaisesti.

-Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, h?n sanoi samalla keve?ll? iloisuudella, jolla h?n aina otti vastaan Antin ankaralla totuudella lausutut mielipiteet.

-Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meilt? ei puutu itseluottamusta. Eik? kest?vyytt? eik? tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?

-Luinhan min? ennen koulussa, vaikka t?ytyy tunnustaa, ett'en sit? en?? paljon muista. Mutta tied?ttek? mit?? Te tulette Pietariin ensi syksyn?-

-Min?? Mit? min? siell? tekisin?

-Noo-k?ym??n vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.

-Tuskinpa sit? varten. Ellei satu muuta syyt?.

-Toivotaan, ett? sattuu. Silloin vien min? teid?t italialaiseen oopperaan. N?hd??np?, ettek? muuta mielt?. H?n heitt??ntyi taakse p?in sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa muutamia kuukausiakaan-!

-Niin mit? sitten?

Agnes ei heti vastannut, katseli h?nt? vaan hymyillen, kokeneen maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmiss?.

Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi hieman sulaa jostain ep?selv?st? vaikutuksesta. Agnes n?ytti sen hyvin huomaavan, h?n lopetti ??nett?m?n tarkkaavaisuutensa pienell?, tyytyv?isell? naurahduksella.

-Mit?k? sitten? Sanonko sen teille?

-Sanokaa.

H?n oli viel?kin totinen, mutta ??ni oli lauhtunut pehme?ksi, siin? ei l?hesk??n ollut en?? samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes kumartui keve?sti sivulle p?in, ja heitti h?neen syrj?st? taaskin saman viehke?n ja vaarallisen silm?yksen.

Mist? sai h?n tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan katseen? Oliko luoja varustanut h?net erilaisilla silmill? kuin muita kuolevaisia?

-Sanokaa! toisti Antti viel?kin.

-Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. H?n pani painoa jok'ainoalle sanalle.

-Niink? luulette?

-Ly?mmek? veikkaa?

Antti astui pari kertaa lattian yli, mit??n virkkamatta. Mutta Agnes heilautti p??t??n ylimielisesti, h?nen kasvonsa osoittivat selv?sti, kuinka varma h?n oli vallastaan.

Jo pys?htyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin h?nen vastaustaan.

-Te erehdytte. Min? en muuttuisi.

-Ettep? uskalla ly?d? vetoa.

-Mit? se hy?dytt?isi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eik? halua antaantumaan turhanp?iv?isiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.

Siin? oli, tiesinh?n sen!

Eik? Agnes liene tullut hiukan h?milleen, vaikk'ei h?n tahtonut sit? n?ytt??. Tosin h?n nauroi, mutta se tuntui minusta olevan t?ll? kertaa enemm?n tehty? naurua. Sitten h?n ?kki? herkesi totiseksi!

-Mutta kuulkaa!

-Kyll??

-Ent? jos-? Jos te muuttuisitte t??ll? omassa pes?ss?nnekin, t??ll? pikkukaupungin turvallisuudessa. Mit? silloin sanoisitte? Jos te yht'?kki?, kesken tukevia periaatteitanne-her?isitte ja l?yt?isitte itsenne: vallan toisena ihmisen??

Antti myh?ili.

-Mit? joutavia!

-Vannomatta paras. Ihmeit? tapahtuu.

Mit? h?n tarkoitti? Oliko h?nell? jotain mieless?? Minuun alkoi keskustelu tehd? kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni sit? k??ntym??n toisaanne.

-Agnes, kuinka sin? oikeastaan viihdyt Pietarissa?

-Erinomaisesti! Siell? on el?m? vapaata, iloista, nautinto-rikasta-

-Mutta eik? my?skin hyvin kevytmielist??

-Mit? se tekee? Kunhan ei ole ik?v??, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teill? t??ll?. Uh, min? tukehtuisin!

-No, no, kovinpa te-alkoi Antti.

-Etteh?n te tied? el?v?nnek??n. Toista siell? suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeit?, ?lykk?it?, kehittyneit?-ah, min? en tulisi en?? toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sent??n my?skin Pariisissa.

-Siell? saat enemm?n nauttia el?m?st?, sen kyll? ymm?rr?n. Mutta Agnes, l?yd?tk? siell? my?skin todellista onnea, mielen rauhaa-?

H?n katseli minua ja hymyili pilkallisesti.

-Pikku Liisi, sin? puhut kuin lapsi!

H?n pudisteli p??t??n ja nauroi yh?.

-Kuule, etk? sin? hirve?sti kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyv?inen el?m??ns?, hyrr?? silm?t ummessa, ilman huolta ja murhetta, eik? kaipaa mit??n maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja l?mmint?. Sill? on t?ydellinen mielen rauha!

Minua v?h?n harmitti.

-Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.

H?n nousi ja tuli luokseni.

-Loukkaannuitko sin??

Vieh?tt?v? katse kohtasi silm??ni ja sai minut heti hyv?ksi j?lleen.

-No, kas niin, eth?n sin? toki tyhj?st? suutu. Mutta nyt min? teid?t j?t?n t?ll? kertaa.

-Tapaammeko viel? toisiamme?

-Aivan varmaan. Toivon saavani viel? paljon nauttia teid?n seurastanne.

Vai kuinka, herra Reijola?

H?n ojensi pienen, valkoisen k?tens? ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, ett? h?n piteli sit? liian kauvan?

-Tuletteko huomenna juhlap?iv?lliselle? kysyi Antti.

-Luultavasti, h?n vastasi.

-Siell?h?n sitten tavataan.

Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti h?nelle osoitti, kun saattoi h?nt? aina portaille saakka. Ja palattuaan h?n viel? ikkunasta katseli h?nen j?lkeens?.

-Mit? pid?t h?nest??

Antti ei heti vastannut.

-Eik? h?n ole hurmaava?

-Hurmaava? H?n? Kevytmielinen koketti h?n on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen.

Kummallista-min? kuuntelin tuota mielell?ni. H?nen soimauksensa oikein hiveliv?t korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia.

Kerroin kuinka ideaalinen h?n ennen oli ollut koulussa.

-Ja pohjalta luulen h?nen nytkin olevan hyv?n, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin viel? lopuksi.

-Turhamainen h?n on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehd? miehet kaikki orjikseen. Eik? ollut h?nell? ihailijoita ymp?rill??n siell? juhlakent?ll?kin?

-Olihan niit?.

-Sen arvaan.

-Mutta, Antti, mink? h?n sille voi, ett? kaikki h?neen ihastuvat ja antaantuvat h?nen orjikseen?

-H?n voisi sen est??, jos tahtoisi, mutta h?n ei tahdo-siit? olen vakuutettu.

Antti tarttui kirjoihinsa enk? min? uskaltanut h?nt? en?? h?irit?.