Chapter 1 No.1

Olin kaiken kes?? viipynyt Helsingiss? fysikaalisia ja kemiallisia tutkimuksiani varten, kun hein?kuun loppupuolella sain yst?v?llisen kutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin suureen kartanoon. Pitk?, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja rantakortteineen pist?ytyy Holman ja Lahisten kartanoiden v?liin. Jo viime kes?n? vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pit?m??n arvossa n?it? erinomaisia sorsamaita.

Is?ni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyvi? yst?vi?. Set? Malmfeltilla oli tyt?r, Signe, johon olin tutustunut jo edellisen? talvena Helsingiss?. - Voi meit?, tieteen orjia!

Ei siis muuta, - pyssyt ja ampumavarat kuntoon, mets?styspuku tyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies matkaan yst?v?lliseen Savon-perheeseen.

Savo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelij?in vieraanvaraisuudesta ja komeasta el?m?st?. Puhdasverisess? savolaisessa tilanomistajassa luulisi yleens? aina olevan suurisanaista kerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, - Malmfelt teki t?ss? suhteessa kyll?kin silmiinpist?v?n poikkeuksen. H?nen kunniansa piili syvemm?ll?. -

Kun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen mets?stysaika oli y?ll? alkava, niin t??ll? jo pit?j?n arvohenkil?t olivat koossa, mets?stystamineissaan, pyssyineen ja koirineen. Kehuskeleva, iso??ninen seurue, jonka v?ittelev? puhelu kuului avoimesta ikkunasta pihalle. Paikkakunnan vanha perint?tapa vaati, ett? sorsanajo oli pantava alkuun Holman rannasta.

Malmfeltin perhe otti minut mit? yst?v?llisimmin vastaan. - "Emme en?? osanneet toivoakaan tohtoria t?nne."

Rouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylh?issukuinen ja viel?kin erinomaisen kaunis. H?nell? oli kasvoissaan jotain etel?maista s?vy?.

"Ilo on kokonaan minun puolellani."

"Tohtori Pohjamo on jalo mets?mies Herran edess?. H?n tulee meille ainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan."

Tyt?r tuli ?itiins?. H?n oli tummatukkainen tytt?, jonka profiilista kannatti n?hd? yksin?isyydess? unta. T?h?n tuli lis?ksi jotain erikoista, Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisell? tavalla sulautuneet yhteen etel?n hehku ja pohjan hele? ihonv?ri. H?n oli vilkas, vienon kuulas tytt?lapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti ensi p?iv?st?, jo toista vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.

Malmfelt itse oli pitk? ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehme?t, keltaiset viikset, korkea py?re? otsa, pysty nypykk?nen? ja voimakas leuka. Hyv?ntahtoisen leikillinen ilme eli aina h?nen kasvoillaan. H?ness? oli melkoinen m??r? tyynt? huumoria, ja hermosto ei varmaan ollut koskaan h?nt? kiusannut. Teki hyv?? yksin jo n?hd? t?m? per?ti terve maapatroona. Ei sopinut kielt??, - jokin isotteleva aito-savolainen luonteenpiirre h?ness? varmaankin oli. Muuten parhaita miesten miehi?.

Kohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut paljonkaan aikaa. Is?nt?ni vei minut huoneeseeni, yl?kerran puutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Mets?styspukuun puettuna olin pian alhaalla muiden mets?st?jien seurassa.

Pit?j?n herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kes?st?, oli kaikin puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten herra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja k?skev??. H?nen hyv?ilynimens? kumppanien keskuudessa oli "Kustaa II Aadolf", jota muuten koko profiili, otsa, nen?, ja vaalea pujoparta sek? tukevat olkap??t ja vatsan ulkokaari suuressa m??rin muistuttivat. Ellen erehdy, h?n oli kuumaverinen ?kkipikainen herrasmies. Maanviljelyst??n h?n hoiti mallikelpoisesti, ja h?nen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.

Merkillisint? Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, ett? naapurukset seurustelivat kesken??n varsin yst?v?llisesti, vaikka heid?n v?lill??n oli k?ym?ss? pitk?llinen maariitajuttu, joka oli kest?nyt jo miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.

Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo meid?n isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.

Holman ja Lahisten entiset is?nn?t, "vanhat-patroonat", olivat panneet riita-asian vireille ja sill? pirist?neet itse??n maalaisel?m?n yksin?isyydess?. Riitajuttu venyi venymist??n, ja lopulta elettiin naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia my?nt?nyt sovintoa teht?v?ksi, ja n?iden herrain "varat kannattivat" yll?pit?? vaikkapa isompaakin riitaa!

Nykyiset is?nn?t, "nuoret-patroonat", periv?t melkein yhtaikaa kumpikin tilansa sek? samalla my?skin t?m?n sitke?per?isen maariidan, p?yt?kirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen. Luonnollisesti ei kumpikaan voinut my?nt?? is?ns? olleen v??r?ss? ja naapurinsa is?n oikeassa. Suvun perinn?iset katsantotavat olivat kummallekin pyhi?. Periaatteellisista syist? siis jatkettiin riitaa yh? edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mit??n pelkoa.

Mutta kun sek? Malmfelt ett? Wallenberg olivat el?m?nhaluisia, uuden-ajan miehi?, ja heid?n pakostakin t?ytyi tavantakaa kohdata toisensa yhteisiss? seurapiireiss?, niin n?m? kunnon naapurit olivat tehneet ik??nkuin ??nett?m?n keskin?isen sopimuksen: - "?lk??t henkil?t riidelk?; riidelk??n yksist??n asia!" V??j??m?tt?m?sti, tinkim?tt?, - viel?p? entist? suuremmalla tarmolla, - ajettiin "Lankinsuon riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen v?liajoilla naapurit eiv?t olleet kysymyksest? tiet?vin??nk??n, vaan k?viv?t toistensa luona vieraissakin. Korkeintaan saattoi toinen, keksitty??n jonkun uuden, p?tev?n vastav?itteen, sormellaan toista uhata:

"Varo itse?s ensi k?r?jill?! silloin sinut nujerran."

Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan v?liseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti j?nnityst? ja mielen tyydytyst?. Se oli miekkailukisa, jota k?ytiin sukevan notkeilla miekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. T?m?n ohella oli kysymyksess? yh? edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on kuitenkin aina periaate.

N?m? seikat tunsin p??piirteiss??n varsin hyvin, ja oli hauska n?hd?, kuinka kumpikin riitaveli, n?ht?v?sti hyv?ss? sovussa, nyt hankkiutui yhteiselle kilpakent?lle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia vesilintuliutoja.

Mets?stysseurueen puheesta p??tt?en, sorsansaalis varmaankin oli t?n? vuonna oleva tavallista niukempi. Kev?t oli Savossa ollut kylm? ja my?h?inen. Useat poikueet eiv?t viel? olleet t?ysin lentokykyisi?k??n.

Herrat v?itteliv?t, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja havaintojaan.

My?s is?nt?mme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat ep?ilem?tt?kin heikosti kehittyneit?. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten n?kee rukiista, joka j?? koko joukon alle keskikerran.

Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat todella olla pieni? ja keskenkasvuisia. Mutta meill?, Lahisten puolella, ne ovat suuria ja lihavia kuin sy?ttil?sankat. Veli Malmfeltin ruis on huonoa. Ennenkuin menn??n j?rvelle, voimme katsoa minun ruistani P?ssinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee maahenki, jolla ensi kuussa viel? teen jymyt Suomessa."

- "El?k??n maahenki!"

- "El?k??n vesihenki! El?k??n Kustaa II Aadolf!"

Oli ilmeist?, ett? herra Wallenbergill? oli jotain erikoista syd?mell??n. My?s h?n ep?ilem?tt?kin oli aikeissa haastaa pient? toraa. Kaikki puheet j?iv?t kuitenkin sikseen, kun em?nt?mme tuli sis??n, pyyt?en herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen mets?st?jien l?ht?? j?rvelle.

Hienon hieno illallinen oli sy?ty kaikessa kiireess? ja sorsien tuhoksi jo edelt?k?sin otettu kolme- ja nelikertaiset v?lipalat. Lehtori Soinivaara oli viime ryypyn edell? ivallisesti mukaillut klassikoitaan jotenkin ontuvin s?kein, joissa viimeinen eloon j??nyt urossorsa ylisti surmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun olivat saaneet kaatua Holman ylh?in muurien alla, silloin kuin "Kaisilalahti" vy?rytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja, r?pyl?it? ja urheita ruumiita. Runo oli her?tt?nyt innostusta, taisteluun l?hd?n huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi sotatanssiksi, jossa v?hin jokainen meist? oli kalskutellut nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivik?rkist? heittokeih?st??n. Naiset olivatkin - viisaasti kyll? - pysyneet irokeesein illallisesta loitolla.

Kello jo l?henteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika l?hte?. Kukin asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin tiedossani.

Tiemme k?vi rantaa kohti yli kotipellon, ja t?st? se k??ntyi kulkemaan pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina l?hell? olevaan Lahisten kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon p??ss?, l?hell? piirirajan johdetta, oli selv?n veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa paikka, mist? matalan ja ruoppapohj?isen Kaislahden vesille voi veneiss? p??st?. Kivikkoluoto j?i Holman puolelle rajaa, ja n?ht?v?sti t?st? Holman kartano olikin maailman sivussa nimens? saanut.

Ennenkuin l?hdettiin alas m?r?lle niitylle, jonka poikki kulki kaksirivinen jono pitkitt?in asetettuja, puolilahoja porrasp?lkkyj?, vaati herra Wallenberg meit? katsomaan ruispeltoaan P?ssinmutkassa, johon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.

Mik?s siin?, - sopihan l?hte? katsomaan! Kuljimme parisataa metri? pitkin selk?rajaa, ja t?ss? P?ssinmutkan pelto pist?ytyi suorakulmaisen suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sis??n. Se oli komea pelto, aitauksesta p??tt?en arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.

"Siin? n?ette, hyv?t herrat, milt? rukiin tulee n?ytt??. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista sellaista ruista. Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman kartanon ruista. Koko joukon alla keskikerran, - Malmfelt itse on sen my?nt?nyt! - Min? aion ottaa kylv?st?ni kaksikymment? jyv?? raskasta viljaa. Elokuulla viel?, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja punninnut, teen jymyt Suomessa. - Huomatkaa, hyv?t herrat: kev??ll? minun laihoni ei ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, n?hk??, riippuu maahengest?!"

Siin? tuli nyt sana "maahenki" t?n? iltana toistamiseen esiin, erityisell? painolla ja salaper?isyydell? mainittuna.

"Mutta mik? se maahenki on, se on oma salaisuuteni!"

Lahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki kantoi pitk??, t?ytel?st? t?hk??. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa ja paikoittain melkein kitukasvuista. T?hk?p??t olivat pieni? ja ep?tasaisessa ter?ss?.

Kun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet my?s maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin lauseet ja viittaukset olivat kiinnitt?neet erityist? huomiotani, p??tin l?hemmin tiedustella h?nelt? asioita.

Astuessamme rantaan p?in, k??nnyin Lahisten herran puoleen. "Sill? on omituinen nimi, teid?n pellollanne, - P?ssinmutka", - lausuin keskustelun aluksi.

Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras paikkakunnalla, - kysymyksenne on siis luvallinen! - Asia on lyhyesti seuraava, ja sen kuulkoot kaikki n?m? herrat. Pellon nimi on isonjaonkartanoissa Pesim?viidan aitaus - 'Pesim? vith? gerde'. - Kansan suussa sen nykyisen? haukkumanimen? on P?ssinmutka. Lahisten ja Holman v?linen raja k?y, rannasta l?htien, yht? jonoa suorana linjana kuusitoista kilometri?, pit?j?nrajaan saakka. Ainoastaan t?ss? se tekee nelj? suorakulmaista k??nnett?, jotka leikkaavat pois maata Holman kartanon puolelta. T?m?n johdosta on sittemmin syntynyt kansantarina. Entisin? aikoina, ison jaon k?ydess?, oli Lahisten silloinen herra muka lahjonut maanmittarin ja t?st? maakappaleesta maksanut h?nelle p?ssin. - Mutta se on kirottu vale! - Vai p?ssin? K?yh?? Wallenberg-raukkaa! - Jos esi-is?ni olisi tahtonut toimitusmiest? lahjoa, niin h?n olisi maanmittarille l?hett?nyt kymmenen h?rk??! - Lis?ksi huomattakoon: isonjaon jakokirjasta k?y ilmi, ett? 'Pesim? vith? gerde' on Lahisille rehellisesti jaettu. Ja sen sai kaikissa oikeuksissa kuulla veli Malmfeltin is?, - sama herra, joka rupesi rettel?im??n my?skin Lankinsuosta. - Mutta se on toinen historia! Lankinsuo on ulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan Lahisiin, kuten ensi syysk?r?jill? tulen lopullisesti todistamaan."

Kas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytev?t kek?leet ilmituleen.

Onneksi joku minua ?lykk??mpi huusi: "Kello on kohta kaksitoista!

Puuttuu vain kymmenen minuuttia."

Holman luodolle oli tuotu joukko veneit? ja ruuhia, joihin asetuimme kaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meit? oli kaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden ruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit miehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne t?nne pitkin rantaniittyj? koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti j?rjestetty.

Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli alkanut. Sit? my?ten kuin veneet et??ntyiv?t, kuului uusia ja yh? uusia laukauksia, v?list? nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina. Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.

Tyyness?, sumuisessa kes?y?ss? milloin laukaus meni kuin umpilukkoon, milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitk?n? ratinana. Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, m?r?t airot mulahtivat ja sirisiv?t, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai r?mpiv?t l??h?tt?en ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyr?htiv?t lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.

Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden selk?saarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.

Venekunta toisensa per?st? saapui takaisin luodolle, jonka sile?lle kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. - Olipa tavaton saalis! Mets?styspullot kierteliv?t, sukkeluuksia sinkoili, ja riista luettiin.

"Sataseitsem?n!"

"Olipa vahinko, - valehtelijan m??r?! - Kuinka nyt uskallamme puhua saaliistamme pitkin pit?ji??"

"Niinp? sadaskahdeksas t?ss?!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa joukkoon pienen, viheli?isen tavin.

"Lahisten lihavia sy?ttil?sankkoja!" p??si vahingossa Holman herran suusta.

Yleinen riemastus. - "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." -

- "Ja patruunavy? melkein tyhj?." -

- "Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina." -

- "Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!" -

Herra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. H?n pysyi n?k?j??n v?linpit?m?tt?m?n tyynen?, vaikka h?nen mielens? ep?ilem?tt? kuohahti. Jo huonossa mets?stysonnessa itsess??n oli kylliksi kiukun syyt?. Olivathan muutamat, - kuten juuri herra Malmfelt, - ampuneet viisitoista sorsaa.

Malmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.

"Mit?p? tuosta! Onni sattuman varassa. - Ja varmaan saan pyyt?? velje?, samoin kuin kaikkia herroja, jahtip?iv?llisille Holmaan t?n??n kello kuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa ?iset vaivat ruumiistamme."

Holman jahtip?iv?lliset kuuluivat paikkakunnan perint?tapoihin ammoisista ajoista saakka.

Herra Wallenberg hym?hti: "T?ytyneeh?n tulla. Mutta sen sanon, veli Malmfelt, - olit t?n??n kolme kertaa parempi mets?st?j? kuin min?: - min? olen t?n? kes?n? ollut kolme kertaa parempi maanviljelij? kuin sin?."

Seurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likemp?n?, ajoivat v?lill? kotiinsa nukkumaan, toiset l?htiv?t Lahisiin, tai j?iv?t Holmaan. Viel? pitk?n aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello taisi k?yd? kahdeksatta, ennenkuin vihdoin l?hdimme levolle.